Joka päivä mieli pursuaa ajatuksista, asioista, tunteista, kaikesta. Sisällä on niin ristiriidassa olevia asioita, että en kohta tiedä mihin itessäni uskoa. Ja tietysti vielä jätän kirjottamatta asioita. Näin ollen on tosi hankala päästä kaikkiin tunteisiin ja ajatuksiin käsiksi.

Olen tosi pitkään jo miettinyt mitä teen itseni kanssa. En kuitenkaan vieläkään tiedä. Kaikki tunteet kasaan sisälle mahdollisimman pieneen pakettiin. Ihan kuin se muka pysyisi jotenkin kasassa. Aina toitotan ja ajattelen, että itsensä kusettaminen on huonointa itselleen. Kenelle tahansa. Kuitenkin, en ole enään yhtään varma syyllistynkö itse siihen nyt ihan täysin, kun koitan pitää asioita sisälläni, leikin marttyyria ja laiminlyön ystävyyttä.

Tiedän, että puhumattomuudesta ei ole mitään hyötyä itselleni ja tahto kehittää ja oppia tuntemaan itseään on suuri. Varmaan monikin asia avautuisi, jos niitä vaan jaksaisi miettiä. Olenko muka oikeasti niin laiska, että en voi tehdä itselleni mitään? En ole. On sitten aivan eri asia, onko kenelläkään muulla aikaa ja tahtoa oikeasti olla tukena. Mietin taaksepäin ja huomaan että aloin ehkä  tietoisesti pitämään asioita sisälläni. Kun mietin kauemmas, huomaan että en ole koskaan saanut puhuttua sydäntäni auki kenellekään. Ehkä vähän, mutta en koskaan puhtaaksi. Tuntuu, että kaikki mitä joskus olen miettinyt jäi joskus täysin auki. Niin muille, kuin itsellenikin. Nyt olen sulkenut kaiken.

Ymmärrän, miksi aloin vetämään maskia kasvoilleni. Pelkäsin, häpesin ja ahdisti. Siksi on vieläkin kova tahto pitää siitä kiinni. En tiedä jaksanko nähdä itseni eteen vaivaa ja oikeasti aloittaa niin suurta prosessia. En ikinä saa mitään tehtyä. Kaikki suunnitelmat jää haaveiksi. Hävettää... Olen niin tottunut luovuttamisoloon. "Ei siitä kuitenkaan mitään tule..."Ei helvetti, kun vihaan luovuttamista. Vihaan niin itseäni. Kaikkea itsessäni. Olen ylimielinen, herkkä, heikko, epärehellinen. Katsoessani peiliin näen vain rumuutta. Olen niin saatanan ruma.

Todella outoa, kuinka itse olen puhunut samasta asiasta toiselle, jolla oli samanlainen olo. Tiesin oikeat sanat. Vain itse voi kehittää itseään ja muuttua. Oikeasti todellista itseään ei todellakaan pysty :muuttamaan_, mutta löytämään pystyy. Oma itse voi olla haudattuna jonnekin syvälle. Mieli on joskus liian sairas, eikä aina saa otetta mistään...Nyt en itsekään saa otetta koko ajatuksesta. Typerintä on aina se, kun muille osaan aina jotain sanoa. Yrittää olla jotenkin viisas asiassa ja auttaa, etenkin jos tiedän tunteesta yhtään. Itselleni en osaa tolkuttaa mitään järkevää...

Tässäkin pohtimisessa on tullut päälle miljoonia eri asioita, joista voisin kaikista kirjoittaa romaanin. Joka ikinen yksityiskohta vilahtaa päässä mutta sitten siitä ajatukseni johdaantuu aina jonnekin muualle. En osaa pysyä yhdessä asiassa ja siksi taas kerran, tekstiki on tällaista sotkua...Ajatukset poukkoilee. Hyvässä tekstissä asia pysyy koossa. Järkevässä muodossa...

Miksi olen näin heikko heikko heikko heikko heikko heikko heikko ja ruma?