And I'm,
so tired of me,
withered and unclean.
I'm too blind to see,
shit that is me

And you're
so tired of me.
I'm too blind to see.
You don't need me.
My abnormality

And I'm so tired of me,
withered and unclean.
I'm too blind to see,
this shit that is me.

And I'm so tired of me,
withered and unclean.
And I'm too blind to see,
shit that is me

Jesu - Tired of Me

Niin vaikuttavat sanat ja tunnelma. Olen alkanut löytää itsessäni niin synkkiä puolia, joita ruokin synkillä ajatuksilla ja musiikilla. Oikeastaan sitä kaikkea synkkyyttä ympäröi aina suru ja samalla kauneus. Itkeminen on tosin raastavaa ja siihen kyllästyy niin äkkiä. Paskat se mitään puhdistaa. Itkeminen juuri tuntuu tuovan lisää aukkoja, joihin kätkeytyy aina vaan enemmän pimeyttä ja surua. Aina kun tunnen olevani aivan täynnä kaikkea pahaa ja kamalaa, uusi aukko avautuu, jolloin tunnen oloni myös tyhjäksi.

En usko, että päätökseni blogin kirjoittamisessa pitää. Se tuntuu niin oikealta ja järkevältä. Tahdon muistaa kaikki ajatukseni, en tahdo juosta karkuun ja unohtaa. Pahinta siinä on, että vaikka asiat unohtuvat, ne yhä tuntuvat ja joskus muistuttavat olemassaolostaan. Blogin ideana on myös nähdä, onko mitään kehitystä tapahtumassa. Tahdon tietää mihin suuntaan kaikki tämä on valumassa. Ja sisimmässäni toivon, että joku joskus eksyy lukemaan tunteistani ja ehkä ymmärtäisi. Vihaan olla näin yksin.

Olen niin helvetin yksinäinen. Aina perus klisee nuorelle naisenalulle, tuntuu että kukaan ei vaan ymmärrä. Toisaalta, harvoin annan kenellekään mahdollisuutta. Tuomitsen jokaisen siltä seisomalta, en pysty luottamaan kehenkään. Joskus kuvittelin, että minulla on lähellä ihmisiä, jotka kuuntelevat ja jotka tietävät kuka olen. Ja joille pystyn puhumaan, jos vain haluan. Totuus on käynyt ilmi, alan erkaantua lähimmäisistäni ja välttelen sosiaalista kontaktia. Tahdon kuunnella, en puhua mitä sisälläni myörii. Ainoastaan mielipiteeni esitän tiukasti, se on osa luonnettani. Pelottaa, etten koskaan löydä sielunkumppania, joka ymmärtää. Joka ihan oikeasti kuuntelee eikä vain psykiatrimaisesti esitä ja nyökkäile tai kauhistu. Tarvitsen rinnalleni jonkun, joka pitää pystyssä ja pystyy lukemaan minua ilman että kaikki pitää niin helvetin kirjaimellisesti ja mahdollisimman yksinkertaisesti selittää kädestä pitäen. En tunne olevani riippuvainen ihmisistä, mutta jostain kylläkin. Tällä hetkellä ajatuksesta, että ehkä joskus kohtaan jonkun. Oikeastaan, en jaksa uskoa siihenkään. Kaikki vaan valuu käsistä. Aika, usko, elämä.

Rakkaus oli joskus niin tärkeä asia minulle. Tärkeintä koskaan. Ajattelin rakkauden olevan ikuista, kaiken kestävää, jotain niin aitoa ja vahvaa...Pysyvää. Nyt en osaa ajatella, että sellaista edes on. Luulin kohdanneeni jonkun, jota rakastan koko elämäni ja jonka vuoksi kuolen. Nyt ajattelen, että hän on syy miksi kuolen. Niin vilpitön kuin onkin, hän varasti ja repi sydämeni palasiksi, eikä vieläkään ole onnistunut korjaamaan. En usko, että se koskaan palaa ennalleen. En syytä häntä kaikesta, mutta uskoni kaikkeen haihtuu päivä päivältä enemmän. Jollekin muulle, hän olisi täydellinen kumppani. Rehellinen, kiltti, komea...Koko paketti. Itse koen tarpeeni olevan jotain ihmisyyttä suurempaa. Koen, että tahdon löytää jonkun kanssa vahvan yhteyden ja että tunne on molemminpuolista. Jotain niin kaunista, kuin Neigen säveltämissä, jumalallisissa kappaleissa.

Lapsellisesti, itsetuntoa vailla toivoin olevani laihempi. Toivon vieläkin, mutta tarkkaan itseäni tutkiskeltua ja kuunneltua, se ei ole asia, mikä tuo sen ylirajojen olevan tunteen ja vihdoin levollisen olon. Tahdon ihmisen, jonka rinnalle voisin kuolla. Tahdon sielun, joka on tarkoitettu omalleni. Tahdon jonkun, joka ymmärtää kuinka herkkä ja häilyväinen olen. Tahdon jonkun, joka ei ikinä _ikinä_ satuta minua verisesti ja jolle voin huoletta antaa itseni ja täysin hajalla olevan sisimpäni.

Circe Poisoning the Sea on sydäntä särkevän upea. Niin täynnä kaipuuta, ikävää, kyyneliä... Tarvitsen jonkun vierelleni..heti.