Joka ilta ajattelen olevani vain väsynyt. Joka päivä ajattelen, että nukuin huonosti. Kuvittelen, että se johtuu vain univajeesta, että kaikki on hyvin. Väsymys, jota ei saa nukuttua pois, painaa tuhansia. Olen väsynyt, eikä uni auta. Joka päivä tuntuu raskaalta. Tunnen harteillani raskaan taakan, jota raahaan mukanani. Osa siitä on kietoutunut kaulani ympärille ja se tuntuu kuristavan. Se on niin outoa, miten nieleminen oikeasti tuntuu siksi usein oudolta. Ehkä opin asiasta jotain. Opin ottamaan asian ehkä positiivisesti, sentään tunnen. Viha on vahva tunne ja suru todella päällekäyvä. Yksinäisyyttä ei pysty juoksemaan pakoon.

Heti herätessäni olo oli sama kuin ennenkuin menin nukkumaan. Olo on niin tyhjä, mutta silti myös niin täysi. Olen täynnä paskaa. Päässä pyörii kaikki, silti ei oikein mikään. Tuijotin seinää ja rumia tapetteja, jotka poikaystävälläni on. Mietin uurteita ja kuvioita, tunsin oloni...rauhalliseksi, mutta niin ahdistuneeksi. Usko parempaan huomiseen alkaa hävitä. Ennen luotin siihen täysin.

Voisimpa oksentaa kaikki huoleni ulos. Kaikki.

Olen niin jakautunut kahtia itseni kanssa. Toisella on voimaa näyttää keskisormea kaikille ja uskoa ihmeeseen, että joku vetäisi pois tästä. Toinen on raihnainen ja rikkinäinen, joka ei jaksa enää huutaa.