Voisin olla huuhtomassa surujani pois. Alkoholi sekoittaisi pään mukavasti plus päälle ottaisin kourallisen lääkkeitä, se tyhjentäisi pään. Aina elättelen ajatusta, että joskus sen teen. Teen tempaisun, että unohdan suurimman osan kaikesta, enkä ota vastuuta mistään. En kyllä oikeastaan edes ymmärrä, miksi pitäisi olla vastuussa jostain, mitä tekee itselleen. Muut ovat kiintyineitä sinuun, voi voi...

Nyt, lomalla, olisi täydellinen ajankohta se tehdä. Tehdä jotain "suurta" tai irroittautua pois hetkeksi, mutta huomaan että en pysty siihen yksin. Tai, kun M ei ole paikalla, mitä hyötyä siitä on? Ei ole rakasta kainaloa lähellä,jos vaikka tapahtuukin jotain peruuttamatonta. Ei tuntuisi edes oikealta kuolla lattialle tai jonkun toisen syliin, saatika sairaalaan. Tahdon vain hänen syliinsä..

 Toisaalta olen niin katkera, että minut pitää hylätä tänne. Totta kai hänellä on niin helvetin hauskaa lomailla ja laskea mäkiä sillä aikaa kun minä ahdistun kasaan ja itken itseni uneen joka päivä. Hieno loma. Saan hengailla 24/7 niin vitun rakkaiden perheenjäsenten kanssa. Eli en saa edes olla yksin. Ei ole mitään helvetin paikkaa johon tunkeutua, koska tahdon olla yksin enkä kommunikoida. Oikeastaan on miljoona asiaa päässä, jotka pyörii jatkuvasti ja oikeasti niistä olisi mukavakin puhua jonkun, jolla on aivot...Ainoat läheiset kaverit pyytää juomaan..Oikeasti, toivon niin paljon mielummin arkea kuin tätä.

Koko ajan tarve syyttää jota kuta surkeasta olostani. Vituttaa. Niin kuin sanoin: Kotona ei saa olla rauhassa, kuka tahansa(oikeastaan se on ylipursuava äiti)aivoton idiootti. Aina on vannottu, että saan olla rauhassa, mutta näinhän se aina menee...Ja sitä paitsi nyt koko viikonlopun on muitakin sukuloita(sisko koirineen ja perheineen), joilta on vielä turhempi kuvitella yksityisyyttä. Ainakaan hiljaisuutta...

Koko helvetin vuodatus vaihtoi äkisti raiteitaan. Ensin oli jokseenkin ajatteleva olo, nyt vaan turhautunut... En vaan jumalauta käsitä, miksi mut pitää jättää tänne? Ja sitten viikon päästä herra tulee takas Suomeen leveä hymy naamallaan "Oli niin ikävä!" ...Niin varmaan, idiootti. Vittu...

Eilen olisin voinu kirjottaa vaikka koko vitun kirjan, mutten tietenkään voinut(EI RAUHAA). Tänään, kun on vähän rauhallisempaa, ei ole todellakaan minkäänlaista, pientäkään inspiraatiota tai halua. Ei ole mitenkään luova olo. Tällä hetkellä tahdon kuunnella musiikkia täysillä ja uppoutua siihen täysin. Ensiksi tietysti koko talon tyhjäksi...Mielummin asuisin yksin jossain keskellä metsää ja makaisin sängyssä. Seilailisin vaan musiikin ja tunteiden maailmaan... Huokaus.

Ps. Koirakin välttelee mua. Se mulkoilee vaan nirppanokkamaisesti tai sitten pelokkaasti "et kai aio silittää"-ilmeellä...Voisin valehdella ja sanoa, että ei se haittaa. Mutta se haittaa. Sen piti olla vain mun koira ainoastaan. Mun paraskaveri. Ei siinä sitten mitään, kun jo heti ensimmäisellä viikolla melkein vuosi sitten sitä alettiin omia multa pois. Ja sitten jos en vienytkään pissalle, sain huudot että en pidä siitä huolta yhtään. En vaan voi periaatteelleni mitään, jos se on "perheen koira" en todellakaan aijo ottaa siitä niin suurta vastuuta. Totta kai rakastan sitä, mutta täysin eri tavalla. Se on nyt noiden lellikki. Taas yksi asia, jota en aio vanhemmilleni antaa koskaan anteeksi...Oikeastaan melkein kaksi, sillä he puhuvat koirasta enemmän kuin minusta, vaikka juuri vähän aika sitten koitin osoittaa hätääni äidille. Ei hän mitään tajunnut... Okei, myös siksi että he tuntevat paremmin koiran, joka ei ole ollut meillä edes vielä vuotta, kuin minut, kohta 17 vuotta heidän kanssaan elänyt...

Olen taas eksynyt polultani...