Kirjoitin tämän runon syntymäpäivälahjaksi. Se on kaunis, ihanteellinen, mutta en tiedä kuinka totta se on. Sitä tehdessäni, tiesin haluavani kertoa juuri tämän, mutta kuitenkin tuntuu, että se olisi jollekin toiselle tarkoitettu.

Se on täynnä avunhuutoja ja se pitää lukea suoraan, että keskittyä myös rivien väliin. Henkilö, jolle se on kohdistettu, ei sitä ymmärtänyt. Ei taaskaan kuullut avunpyyntöjäni. Kauniit sanani tuntui valuneen hukkaan, kun ojensin runon hänelle. Hän oli kiitollinen, mutta en saanut toivomaani reaktiota. Enemmän huomiota sai vanha kuva, jonka meistä annoin. Miksi? Etkö tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka paljon tämän runon antaminen minulle merkitsi? Uudelleen, sain pettyä siihen kuinka tunteeni otetaan vastaan. Siitä on kohta kuukausi, enkä ole kuullut sanaakaan koko runosta. Pidättelin itkua koko sen päivän, olihan hänen syntymäpäivänsä. Marttyyrimäisesti annoin asian olla ja purin huultani. Olin suunnattoman pettynyt, loukkaantunut ja niin yksin.

Taas viime yönä olisi tehnyt mieli repiä itseni halki. En halunnut kuulla ääniä päässäni, halusin kaiken olevan hiljaa. Kaikki viha muuttuu suruksi sisälläni, olen niin väsynyt. Kun suutun, kaikki pirstaloituu ympärillä ja pääni sisällä huudan. Keräydyn kasaan ja huudan pääni sisällä. Tunnen oloni aggressiiviseksi ja vihaan sitä, etten pääse kehenkään käsiksi. En pysty liikkumaan, pelkään menettäväni hallinan. Taistelen aina aggressiota vastaan ja käännän sen sisääni, kunnes valahdan itkemään. Ne ovat vihan kyyneliä. Olen niin väsynyt tähän. Olen niin saatanan heikko. Vihaan itseäni, olen epäonnistunut. Olen samaa saastaa kuin muut ihmiset. Olen heikko.