I cried when you cried.
I'll die when you die.
and you don't deserve it
But you won't deny it.
So I cried when you cried.
I'll die when you die.

 

Joka päivä mieli pursuaa ajatuksista, asioista, tunteista, kaikesta. Sisällä on niin ristiriidassa olevia asioita, että en kohta tiedä mihin itessäni uskoa. Ja tietysti vielä jätän kirjottamatta asioita. Näin ollen on tosi hankala päästä kaikkiin tunteisiin ja ajatuksiin käsiksi.

Olen tosi pitkään jo miettinyt mitä teen itseni kanssa. En kuitenkaan vieläkään tiedä. Kaikki tunteet kasaan sisälle mahdollisimman pieneen pakettiin. Ihan kuin se muka pysyisi jotenkin kasassa. Aina toitotan ja ajattelen, että itsensä kusettaminen on huonointa itselleen. Kenelle tahansa. Kuitenkin, en ole enään yhtään varma syyllistynkö itse siihen nyt ihan täysin, kun koitan pitää asioita sisälläni, leikin marttyyria ja laiminlyön ystävyyttä.

Tiedän, että puhumattomuudesta ei ole mitään hyötyä itselleni ja tahto kehittää ja oppia tuntemaan itseään on suuri. Varmaan monikin asia avautuisi, jos niitä vaan jaksaisi miettiä. Olenko muka oikeasti niin laiska, että en voi tehdä itselleni mitään? En ole. On sitten aivan eri asia, onko kenelläkään muulla aikaa ja tahtoa oikeasti olla tukena. Mietin taaksepäin ja huomaan että aloin ehkä  tietoisesti pitämään asioita sisälläni. Kun mietin kauemmas, huomaan että en ole koskaan saanut puhuttua sydäntäni auki kenellekään. Ehkä vähän, mutta en koskaan puhtaaksi. Tuntuu, että kaikki mitä joskus olen miettinyt jäi joskus täysin auki. Niin muille, kuin itsellenikin. Nyt olen sulkenut kaiken.

Ymmärrän, miksi aloin vetämään maskia kasvoilleni. Pelkäsin, häpesin ja ahdisti. Siksi on vieläkin kova tahto pitää siitä kiinni. En tiedä jaksanko nähdä itseni eteen vaivaa ja oikeasti aloittaa niin suurta prosessia. En ikinä saa mitään tehtyä. Kaikki suunnitelmat jää haaveiksi. Hävettää... Olen niin tottunut luovuttamisoloon. "Ei siitä kuitenkaan mitään tule..."Ei helvetti, kun vihaan luovuttamista. Vihaan niin itseäni. Kaikkea itsessäni. Olen ylimielinen, herkkä, heikko, epärehellinen. Katsoessani peiliin näen vain rumuutta. Olen niin saatanan ruma.

Todella outoa, kuinka itse olen puhunut samasta asiasta toiselle, jolla oli samanlainen olo. Tiesin oikeat sanat. Vain itse voi kehittää itseään ja muuttua. Oikeasti todellista itseään ei todellakaan pysty :muuttamaan_, mutta löytämään pystyy. Oma itse voi olla haudattuna jonnekin syvälle. Mieli on joskus liian sairas, eikä aina saa otetta mistään...Nyt en itsekään saa otetta koko ajatuksesta. Typerintä on aina se, kun muille osaan aina jotain sanoa. Yrittää olla jotenkin viisas asiassa ja auttaa, etenkin jos tiedän tunteesta yhtään. Itselleni en osaa tolkuttaa mitään järkevää...

Tässäkin pohtimisessa on tullut päälle miljoonia eri asioita, joista voisin kaikista kirjoittaa romaanin. Joka ikinen yksityiskohta vilahtaa päässä mutta sitten siitä ajatukseni johdaantuu aina jonnekin muualle. En osaa pysyä yhdessä asiassa ja siksi taas kerran, tekstiki on tällaista sotkua...Ajatukset poukkoilee. Hyvässä tekstissä asia pysyy koossa. Järkevässä muodossa...

Miksi olen näin heikko heikko heikko heikko heikko heikko heikko ja ruma?

 

 

 

 

Voisin olla huuhtomassa surujani pois. Alkoholi sekoittaisi pään mukavasti plus päälle ottaisin kourallisen lääkkeitä, se tyhjentäisi pään. Aina elättelen ajatusta, että joskus sen teen. Teen tempaisun, että unohdan suurimman osan kaikesta, enkä ota vastuuta mistään. En kyllä oikeastaan edes ymmärrä, miksi pitäisi olla vastuussa jostain, mitä tekee itselleen. Muut ovat kiintyineitä sinuun, voi voi...

Nyt, lomalla, olisi täydellinen ajankohta se tehdä. Tehdä jotain "suurta" tai irroittautua pois hetkeksi, mutta huomaan että en pysty siihen yksin. Tai, kun M ei ole paikalla, mitä hyötyä siitä on? Ei ole rakasta kainaloa lähellä,jos vaikka tapahtuukin jotain peruuttamatonta. Ei tuntuisi edes oikealta kuolla lattialle tai jonkun toisen syliin, saatika sairaalaan. Tahdon vain hänen syliinsä..

 Toisaalta olen niin katkera, että minut pitää hylätä tänne. Totta kai hänellä on niin helvetin hauskaa lomailla ja laskea mäkiä sillä aikaa kun minä ahdistun kasaan ja itken itseni uneen joka päivä. Hieno loma. Saan hengailla 24/7 niin vitun rakkaiden perheenjäsenten kanssa. Eli en saa edes olla yksin. Ei ole mitään helvetin paikkaa johon tunkeutua, koska tahdon olla yksin enkä kommunikoida. Oikeastaan on miljoona asiaa päässä, jotka pyörii jatkuvasti ja oikeasti niistä olisi mukavakin puhua jonkun, jolla on aivot...Ainoat läheiset kaverit pyytää juomaan..Oikeasti, toivon niin paljon mielummin arkea kuin tätä.

Koko ajan tarve syyttää jota kuta surkeasta olostani. Vituttaa. Niin kuin sanoin: Kotona ei saa olla rauhassa, kuka tahansa(oikeastaan se on ylipursuava äiti)aivoton idiootti. Aina on vannottu, että saan olla rauhassa, mutta näinhän se aina menee...Ja sitä paitsi nyt koko viikonlopun on muitakin sukuloita(sisko koirineen ja perheineen), joilta on vielä turhempi kuvitella yksityisyyttä. Ainakaan hiljaisuutta...

Koko helvetin vuodatus vaihtoi äkisti raiteitaan. Ensin oli jokseenkin ajatteleva olo, nyt vaan turhautunut... En vaan jumalauta käsitä, miksi mut pitää jättää tänne? Ja sitten viikon päästä herra tulee takas Suomeen leveä hymy naamallaan "Oli niin ikävä!" ...Niin varmaan, idiootti. Vittu...

Eilen olisin voinu kirjottaa vaikka koko vitun kirjan, mutten tietenkään voinut(EI RAUHAA). Tänään, kun on vähän rauhallisempaa, ei ole todellakaan minkäänlaista, pientäkään inspiraatiota tai halua. Ei ole mitenkään luova olo. Tällä hetkellä tahdon kuunnella musiikkia täysillä ja uppoutua siihen täysin. Ensiksi tietysti koko talon tyhjäksi...Mielummin asuisin yksin jossain keskellä metsää ja makaisin sängyssä. Seilailisin vaan musiikin ja tunteiden maailmaan... Huokaus.

Ps. Koirakin välttelee mua. Se mulkoilee vaan nirppanokkamaisesti tai sitten pelokkaasti "et kai aio silittää"-ilmeellä...Voisin valehdella ja sanoa, että ei se haittaa. Mutta se haittaa. Sen piti olla vain mun koira ainoastaan. Mun paraskaveri. Ei siinä sitten mitään, kun jo heti ensimmäisellä viikolla melkein vuosi sitten sitä alettiin omia multa pois. Ja sitten jos en vienytkään pissalle, sain huudot että en pidä siitä huolta yhtään. En vaan voi periaatteelleni mitään, jos se on "perheen koira" en todellakaan aijo ottaa siitä niin suurta vastuuta. Totta kai rakastan sitä, mutta täysin eri tavalla. Se on nyt noiden lellikki. Taas yksi asia, jota en aio vanhemmilleni antaa koskaan anteeksi...Oikeastaan melkein kaksi, sillä he puhuvat koirasta enemmän kuin minusta, vaikka juuri vähän aika sitten koitin osoittaa hätääni äidille. Ei hän mitään tajunnut... Okei, myös siksi että he tuntevat paremmin koiran, joka ei ole ollut meillä edes vielä vuotta, kuin minut, kohta 17 vuotta heidän kanssaan elänyt...

Olen taas eksynyt polultani...

I want somebody to share
Share the rest of my life
Share my innermost thoughts
Know my intimate details
Someone who'll stand by my side
And give me support
And in return
He'll get my support
He will listen to me
When I want to speak
About the world we live in
And life in general
Though my views may be wrong
They may even be perverted
He will hear me out
And won't easily be converted
To my way of thinking
In fact he'll often disagree
But at the end of it all
He will understand me

I want somebody who cares
For me passionately
With every thought and with every breath
Someone who'll help me see things
In a different light
All the things I detest
I will almost like
I don't want to be tied
To anyone's strings
I'm carefully trying to steer clear
Of those things
But when I'm asleep
I want somebody
Who will put their arms around me
And kiss me tenderly
And things like this
Make me sick
In a case like this
I'll get away with it

Somebody - Veruca Salt (cover by Dune)

Oikeastaan ylläoleva kipale ei tämän päivän tunteita esittele. No, siinä määrin kyllä että tuollaisen ihmisen haluan. En selkärangatonta ja pelokasta. Vihaan selkärangattomia ihmisiä.

Koulussa käynti on helvettiä. Ollut koko vuoden alusta sitä. Jo ensimmäisenä päivänä tunsin tuskaa ja kurkussa itkun. Ei itkettänyt, vaikka pelotti. Itketti, koska se ahdisti enkä tahtonut olla yksin. Tunsin pelkkää kuulumattomuutta siihen paikkaan, ja tunnen vieläkin. Tuskin olen moneen elämään sielä vaikuttanut, tuskin kovin moni on siellä minua edes huomannut. Ei niinkään, että se haittaisi, niinhän itse halusin. En tahdo olla näkyvillä, paitsi jos tahdon tuoda mieltäni esille, sitten tuon. 

Ainoa asia, johon itsessäni luotan, täytyy olla mielipiteeni. En pelkää tuoda niitä esille yhtään ja olen suorasanainen. Joskus tahallaan sarkastisen kiemurteleva... Hävettää kuitenkin olla näin heikko muuten. Tosin, taas tulen siihen kohtaan jossa on niin vaikea punnita olenko heikko vai en. Olen  taitava pitämään pääni. Itsepäisyyttä se kyllä on, mutta myös vahvuutta. En harhaudu läheskään niin helposti. Heikoksi tunnen itseni, kun voimani ovat auttamatta ehtyneet. On vaikea löytää mitään voimanlähdettä tai oikeaa suuntaa, jonne kulkea. Heikko olen myös siksi, että olen niin herkkä. Sanat ovat kuin pieniä tikareita, teot jo syvemmälle uurtuvia.  Herkkyys tekee auttamattomasti minusta haavoittuvan ja jopa nöyristelevän, mitä vihaan.

Olen niin usein yrittänyt selittää tätä itselleni, eikä se onnistu! Tunnen itseni pieneksi ja tahtoisin arpieni kanssa käpertyä pimeään nurkkaan häpeämään. En edes tiedä, mitä pelkään. Enkä tiedä miten voisin tietääkään kun osittain olen niinkin vahvana ja tahtoisin mielummin tappaa kaikki, ja antaa muiden kärsiä kuin itse ottaa iskut. Tahdon muiden kärsivän.

Joka ilta ajattelen olevani vain väsynyt. Joka päivä ajattelen, että nukuin huonosti. Kuvittelen, että se johtuu vain univajeesta, että kaikki on hyvin. Väsymys, jota ei saa nukuttua pois, painaa tuhansia. Olen väsynyt, eikä uni auta. Joka päivä tuntuu raskaalta. Tunnen harteillani raskaan taakan, jota raahaan mukanani. Osa siitä on kietoutunut kaulani ympärille ja se tuntuu kuristavan. Se on niin outoa, miten nieleminen oikeasti tuntuu siksi usein oudolta. Ehkä opin asiasta jotain. Opin ottamaan asian ehkä positiivisesti, sentään tunnen. Viha on vahva tunne ja suru todella päällekäyvä. Yksinäisyyttä ei pysty juoksemaan pakoon.

Heti herätessäni olo oli sama kuin ennenkuin menin nukkumaan. Olo on niin tyhjä, mutta silti myös niin täysi. Olen täynnä paskaa. Päässä pyörii kaikki, silti ei oikein mikään. Tuijotin seinää ja rumia tapetteja, jotka poikaystävälläni on. Mietin uurteita ja kuvioita, tunsin oloni...rauhalliseksi, mutta niin ahdistuneeksi. Usko parempaan huomiseen alkaa hävitä. Ennen luotin siihen täysin.

Voisimpa oksentaa kaikki huoleni ulos. Kaikki.

Olen niin jakautunut kahtia itseni kanssa. Toisella on voimaa näyttää keskisormea kaikille ja uskoa ihmeeseen, että joku vetäisi pois tästä. Toinen on raihnainen ja rikkinäinen, joka ei jaksa enää huutaa.